Eräs suomalaiselle (ja miksei laajemminkin länsimaiselle) kristillisyydelle ja erityisesti sen seurakuntaelämälle ominainen piirre on pappiskeskeisyys. Nykypäivänä on parempi puhua seurakuntien työntekijäkeskeisyydestä, mikä on luonnollisesti historiallisista syistä seurausta tuhatvuotisesta valtiokirkkojärjestelmästä. Ollaan totuttu siihen, että papit tekevät messussa kaiken seurakuntalaisten puolesta, joiden rooli rajoittuu lähinnä kirkonpenkin kuluttamiseen ja sen tietämiseen, milloin pitää nousta ylös ja istua alas. […]